DOsome!

Väliaikatietoja kesästä: hyvin pyyhkii, ei ole ollut liian kuumaakaan työskentelyyn. Elokuu on sitten sen verroin lämpimämpi. Pistäydyin kuitenkin varmuudeksi eräässä kesätapahtumassa, yöllä. Hieman poikkeuksellisissa olosuhteissa. Siitä kokemuksesta muutama rivi. Kirjoittamattomuuslupauksestani huolimatta

Sain sattumoisin kutsun Kolin Korpiteatteriin. Viiden tunnin taidepläjäys installaatioiden kautta performanssiin, kansainvälisen työryhmän voimin toteutettuna jätti selkeän jäljen, ei niinkään maastoon, vaan enemmälti mieliin ja muistiin. Leppoisassa Erolan retriitissä oli aikaa pohtia Kolia, yksin ja yhdessä, niin savusaunan höyryissä kuin avotaivaan alla. Ydinkysymykseksi keskusteluissa näytti nousevan se, voisiko Kolia katsoa jotenkin toisin kuin sitä nyt katsotaan.

Viime vuosien Koli-uutisoinneista työntyy pääosin esiin stereotyyppinen Klisee-Koli: puhutaan Kolin ”koskemattomasta luonnosta” useimmiten viitaten tarpeeseen rakentaa Koli sellaiseksi, että siitä voisi nauttia ”täysin siemauksin”. Liikemiehet ryydittävät keskustelua lupaamalla rakentaa Kolille maat ja taivaat, kunhan vain ihmisvirrat, siis kuluttajat, seuraavat varmuudella perässä maksamassa sijoitetut panokset vilkkaasti moninkertaisina takaisin.

Onko tämä ainoa vaihtoehto? Tehdäänkö Kolista aikaa myöden köyhän miehen Ruka, kansallispusikko kansallispuiston sijaan. Paikka jossa kahden, tai pikemminkin kolmen kerroksen väki voi tulevaisuudessa toteuttaa ns. kulttuurikaipuutaan iloisesti omissa luolissaan, pitäytymällä nousuhumalassa elämysten pintaosissa uutta rakentavan ajattelun ja toiminnan sijaan.

Kuinka paljon rahaa oikeastaan tarvittaisiin, että Koli voitaisiin pitää suurin piirtein vapaana siitä tolkuttomasta krääsästä, joka tulvii tajuntaamme jo lähes kaikesta, josta käytetään nimitystä ”kulttuuri”? Luulen, että sitä tarvittaisiin liian paljon, että siihen riittäisi edes oman alueemme raskaan sarjan rahapussit, niiden kantajien motivaatioista puhumattakaan.

Riippumatonta sponsorirahaa pitäisi löytyä sen verran reilusti, ettei sopimusten alaviitteissä tarvitsisi puhua rajoittamattomista oikeuksista kaikkeen liikkuvaan tai liikkumattomaan; Kolin tapauksessa luvista miljoonien vuosien aikana rakentuneeseen luonnonkohteeseen avoimella valtakirjalla. Rahalla pitäisi saada Koli irti rahan mahdista. Ei mahtia irti Kolista.

Miksi Kolia pitäisi sitten ehdoin tahdoin ”kehittää”. Mikä Kolissa oikeastaan kaipaa kehittämistä. Jääkauden jättämä keskeneräisyyskö? Vai se, ettei siellä vieläkään ole riittävästi pystybaareja tai muita toilailuklubeja vaihteluksi niitä kaipaaville harhaileville sieluille. Nykyisessä ajattelutavassa ja arvoissa löytyisi ensisijainen kehittämiskohde, ei niinkään Kolissa.

Kolin oikeansuuntainen kehitystyö tulevaisuudessa voisi tarkoittaa pikemminkin kehittämättä jättämistä; pidättäytymistä siitä pahamaineisesta kehitystyöstä, jolla tarkoitan tässä yhteydessä epämääräisyydessään vertaansa vailla olevaa oman edun tavoittelua, Pallaksen malliin. Vajaalla kehittämiseetoksella tarkoitan kevyillä henkisillä resursseilla varustettujen päättäjien, ja haiskahtavalla moraalilla varustettujen markkinaruhtinaiden saumatonta yhteistyötä, ilman vastuuta lyhytnäköisen toiminnan todellisista tuloksista.

Avoimia kysymyksiä kansallismaisemaamme liittyen riittää: kuka tarvitsee, ketkä haluavat – ja mitä. Ja miten käy näitä haluja ja tarpeita tyydyttämään valjastettavan Kolin. On mielenkiintoista jäädä seuraamaan, mille kantille asiat lonksahtavat Kolin rinteillä. Vai lonksahtaako jälleen vain suu auki hämmästelystä, mihin kaikkeen ihmisen mielikuvitus ahneuden välineenä venyy.

Blogissa alkaakin nyt kesätauko. Näin mennään hurautetaan kesäkuu ja heinäkuu. Ja ehkäpä osa elokuutakin.

Mitäkö puuhailen sillä aikaa? Etupäässä kirjoitan jotain toista työtä niin intensiivisesti, etteivät sormet eikä aivo muuhun juuri kykene. En lomaile, koska en käytä.

Toivotan kesäänne jotakin merkillistä, yllätyksellistä, ennen kokematonta, avartavaa. Toivon aurinkoa, sadetta, lämpöä, ja lempeä, kuten Leinon Eikka useimmissa runoissaan.

Kun palaan blogiini, on pääministeri Matti Vanhanen jättänyt paikkansa ja hallitus vaihtunut. Näin tapahtuu varmuudella, jos maailmanmeno säilyy edes alimmalla järkevällä tasolla. Jos ei, on korruptio yltänyt valtarakenteiden läpi tavalla, jota ei tällä hetkellä voi edes kuvitella.

Tänä iltayönä laulettiin eräs pitkäaikaisimmista ystävistäni uuteen elämänvaiheeseen. Ihminen uudistuu elämänsä loppuun asti, jos niin haluaa.

Huomenna rippilapset mennä pistelevät alttarille eräässä pohjoisen kunnassa. Kummisetä lähtee hoilaamaan kirkkoon, jotta kirkkoväki ymmärtäisi, miten kiva on olla kotona

Nocturne

Ruislinnun laulu korvissani,
tähkäpäiden päällä täysi kuu;
kesäyön on onni omanani,
kaskisavuun laaksot verhouu.
En ma iloitse, en sure, huokaa;
mutta metsän tummuus mulle tuokaa,
puunto pilven, johon päivä hukkuu,
siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,
tuoksut vanamon ja varjot veen;
niistä sydämeni laulun teen.
Sulle laulan neiti, kesäheinä,
sydämeni suuri hiljaisuus,
uskontoni, soipa säveleinä,
tammenlehvä-seppel vehryt, uus.
En ma enää aja virvatulta,
onpa kädessäni onnen kulta;
pienentyy mun ympär’ elon piiri;
aika seisoo, nukkuu tuuliviiri;
edessäni hämäräinen tie
tuntemattomahan tupaan vie.

(Leino, E. 1905. Nocturne

Runokokoelmasta Talviyö)

Kurjistumisteoria (exploitation theory) tarkoittaa lyhykäisesti muotoiltuna luojansa Karl Marxin mukaan ilmiötä, jossa pääoman kasaantuessa yhä harvempiin käsiin työväestö joutuu yhä kurjempaan asemaan. No, talouden vinkkelistä katsoen jokainen voi pohtia tykönään kuinka paikkansapitävä tai ohi/yliammuttu tämä teoria on ollut ja kenties tulee olemaan.

Politiikassa samaa teoriaa voi soveltaa ehkäpä suvereenimmin. Etenkin tämän hetken kotimaan politiikassa. Kaiketikin voidaan olla yhtä mieltä siitä, että valta on kasautunut yhä harvempiin käsiin. Ja kasautunee edelleenkin, mikäli presidentin vallan kaventamisteoria pitää paikkansa.

Presidentin vallan kaventamisteoria (extemporation theory) tarkoittaa puolestaan lyhykäisyydessään luojansa Mr. DOsomen mukaan ilmiötä, jossa pääministeri haluaa yllättäen EU-kutsuillallisilla syödä myös presidentin lautasen tyhjäksi, tiukoista estelyistä huolimatta. Ettei pääministerille tulisi kurja olo. Sitä oloa ei nimittäin kestä erkkikään.

Politiikkaan sovellettuna kurjistumisteoria näyttäisi suurin piirtein tältä: presidentillä on kurjaa, kun hallituksella ja pääministerillä on kurjaa, koska eduskunnalla on kurjaa, jonka vuoksi kohta koko kansalla on erikoisen kurjaa.

Jos kurjistumisteoria ja sen sovellus politiikan kurjistumisteoria integroidaan, voidaan edelliseen listaan jatkaa, jotta poliittisen eliitin ja kansan lisäksi myös Köpillä ja Topillakin on niin pirun kurjaa.

Kurjistumisteoriahan on todella käyttökelpoinen. Jokainen voi luoda siitä oikeastaan oman versionsa. Esimerkiksi teoksiaan Kehittyvien Maakuntien Suomi ry:lle ja muille yleishyödyllisille yhteisöille pääosin ilman arvonlisäveroa kaupanneille taiteilijoille voidaan luoda taiteellisen työn kannattavuuden kurjistumisteoria, joka pätenee jo ensi vaaleissa. Nimittäin ensi vaaleissa näillä taiteilijoilla tulee olemaan huikaisevan kurjaa. Tai jo ennen sitä, jos verottaja alkaa tarkastella tilejä hieman tarkemmin.

Pääministeri Vanhanen yrittää ilmiselvästi voittaa Karl Marxin. Uskon omaan erinomaisuuteensa hän on perinyt isältään, rotugeneetikko Tatu Vanhaselta. Matti Vanhanen on kehittänyt oman versionsa kurjistumisteoriasta, nimittäin hurjistumisteorian.

Hurjistumisteoria on puolestaan sovellus Keisari Napoleonin hyökkäämättömyysteoriasta, jota on hyödyntänyt omiin teorioihinsa muun muassa eräs A. Hitler kirjassaan Mein Kampf, joka on eräänlainen potentiaalisti metallilta kalskahtava ja ruudilta tuoksuva rauhanjulistus. Napoleonin kehittämä ja Hitlerin jalostama hyökkäämättömyysteoria tarkoittaa kaikessa lyhykäisyydessään nopeaa, veristä ja mahdollisimman tuhoisaa hyökkäystä, varoittamatta. Tämän teorian mukaan luvattu rauhantila on pelkästään teoreettinen laadultaan.

Vanhasen hurjistumisteoria tarkoittaa sitä, että pääministerin pitää vastata sitä hurjemmin, mitä kamalampi ja oikeaan osuvampi kysymys on median taholta esitetty. Siis esimerkiksi kysymys mahdollisesta hallituksen korruptoituneisuudesta on kuitattava ennennäkemättömällä hurjistumisella. Hurjistumisteorian mukainen lausunto on sellainen, jossa totuus saa puhtaasti teoreettisen olomuodon.

Hurjistumisteorian paikkansapitävyyden voi todeta vaikka kohtapuoliin kun media kysyy pääministeri Vanhaselta, onko hän tiennyt että Kehittyvien Maakuntien Suomi ry:n rahoittajina on todellisuudessa vain kolme miestä: Toivo Sukari, Tapani Yli-Saunamäki ja Kyösti Kakkonen. Kyse ei siis ole Vanhasen aiemmin mainitsemasta “suuresta määrästä suomalaisia yrittäjiä”. Hurjaa tulee olemaan, ennustan. Ainoa tiedosta hieman helpottunut lienee ympäristöministeri Paula Lehtomäki, toistaiseksi.

Jos hurjistumisteoria ei jostakin syystä näytä saavan tukea käytännössä, on yksinkertaisesti vain otettava käyttöön jalat alle - teoria. Se tarkoittaa hyppäämistä liikkeellä olevaan virka-autoon ja ajamista suoraan lentokentälle tummennetuin lasein, puhelin suljettuna.

Uutta, hallituksen eroteoriaa odotellessa voi tutustua jälleen palaan juhlavuottaan juhlivan Eino Leinon tuotantoa:

Huonoa seuraa

Sill’ lohtua tarjona kyllin on,
joka lempensä multahan peitti,
se ei ole orpo, ei onneton,
jonka ystävät yksin heitti;
voi seestyä lientynyt onnen koi
ja syttyä toivojen karsi
ja lippunsa vieläkin nostaa voi,
jos tuulessa katkesi varsi.

Mut silloin vast’ olet onneton
ja mielesi vasta on musta
ja riemusi, rauhasi mennyt on
ja löydä et lohdutusta,
kun maailman touhussa hetkeks ees
saat yksin jäädä sä illoin
ja huonohon seurahan joutunees
sinä inholla huomaat silloin.

(Leino, E. 1897. Huonoa seuraa

Runoteoksessa Yökehrääjä)

Upea kesäinen sää, kertakaikkiaan! Melkein joka puolella Suomea. Ja jatkuu kuulemma edelleen. Sama aurinko tuo iloa ja huolta: ihmiset rannoillaan loiskuttamassa vettä, maanviljelijät ruutikuivilla pelloillaan ihmettelemässä tulevaa katoa, oraiden kärventymistä silmien edessä.

Jälleen kaikki sanovat: ei ole moista nähty ikinä. Ilmastonmuutos aiheuttaa tämän?! Ystäväni muistutti taannoin, että viimeisen kahden vuoden aikana lähes kaikki maailman tapahtumat on laitettu ilmastonmuutoksen syyksi. Lieneekö totta, todennäköisesti. Ainakin muutos-mörköä on helppo syyttää. Ja ehkäpä sillä pääsee itse kukin livahtamaan vastuusta.

Ilmastonmuutosta ei kai enää kannattaisi päivitellä. On ensinnäkin oikein tehdä kaikkensa luonnossa tapahtuvien haitallisten ilmiöiden ehkäisyssä. Siihen eivät riitä pelkästään yksityisten kansalaisten säästötoimet, vaan huomio on suunnattava eniten luonnonvaroja ja energiaa käyttävään teollisuuteen.

Toisaalta on yhtä lailla tarpeellista luoda korvaavia menetelmiä eniten saastuttavalle toiminnalle ja suojaavia menetelmiä syntyneiden haittojen ehkäisyyn. Ja tutkia Marsia, jonne eliitti pääsee jo joskus tämän vuosisadan lopulla pakoon pahimpia tapahtumia ja järkytyksiä.

Onneksi näyttää siltä, että edessä on lopultakin voimakas tarve leikata kulutusta. Seuraava vuosikymmen romuttaa todennäköisesti jatkuvan kasvun teorian. Mitä se merkitsee? Parempia, pitkäikäisempiä kulutushyödykkeitä, joista maksetaan enemmän. Järkiperäistä kulutuskäyttäytymistä. Ehkäpä terveellisempiä elämäntapoja. Vanha sanonta siitä, ettei köyhän kannata ostaa huonoa, laajenee kaikkiin varallisuus- ja kansalaisluokkiin.

Uudet kujeet tarkoittanevat myös luokkayhteiskunnan voimistumista. Ne joilla on vaihdannan välineitä eniten, keksivät keinot jatkaa kulutushysteriaansa ja – tapojaan edelleen tavalla tai toisella. Maksaa sakkoja siitä, etteivät noudata kriteerejä.

Keskiluokka joutuu ehkä luopumaan eniten. Ne joilla ei ole ennenkään ollut riittävästi tuskin huomaavat eroa entiseen elämäänsä. Tyhjästähän ei tiettävästi voi vähentää. Ja sitten tulevat ne todelliset pudokkaat, kurjalisto, joista kukaan ei ole kiinnostunut. Ne, joista ei edes ole äänestämään. Joihin ei enää voi vaikuttaa, edes Topi tai Köpi.

Vaikka tulevaisuus ei olekaan kukkea, on se joka tapauksessa siedettävä. Ihminen on perin kekseliäs ja kestävää sorttia. Sitä paitsi elämän kurjennukset tulevat uskoakseni viiveellä. On mahdollista totutella ajatukseen uudesta maailmasta.

Nyt kannattaa kuitenkin laittaa käyntiin mielikuvaharjoittelu: mistä olisin valmis luopumaan ensimmäiseksi? Vastaukseksi ei riitä: anopista. Ja sitten kannattaa ajatella, mistä en missään vaiheessa suostuisi luopumaan. No, todennäköisesti juuri siitä sitten juuri joutuukin luopumaan, joten myönteisyyttä peliin toverit. Myös ne, jotka pohtivat huomenna kokouksessaan, ollako vai eikö. Jotta Juttako, vai Erkki, vai peräti sitten joku kolmas…

Matti on kuulemma reissussa, eikä kuulemma omien sanojensa mukaan ole tulossa pois. Tälläkin hetkellä Matti kyyhöttää puhelin suljettuna jonkun viiden tähden hotellin huoneen sängyn alla, ovessa lappu, deep sleep.

Matille ja muillekin pojille ja tytöillekin jälleen pieni pläjäys Leinon Einoa:

“Jo lapset laivoja veistää, jo karkelot kyliltä soi,

kevät laulaen lehtoja astuu ja kumpuja kullervoi.

Suvituuli jo Suomehen saapui, puki nuoriksi nurmet ja puut -

Oi, joutuos impeni nuori, jo häitänsä viettävi muut!”

(Leino, E. 1897. Jo lapset laivoja veistää.

Runokokoelmassa Yökehrääjä)

P.S Tässäpä eräs “heikko signaali” :Keskustan Kontiola avasi KMS:lle pankkitilin puoluejohdolta salaa, kertoo tuorein uutinen.

Summa summarum: Vanhasen loppuliuku on alkanut. Mihin saakka vauhti kantaa miestä mäessä?

Vanhanen, Pekkarinen, Korhonen, Kalli, Forsius, Lehtomäki, Ahde, Hyss…Hyss… —…—…—…—…—…—…— s o s - s o s - s o s - … —…—…—…—…—…—…—

Tää kansa on kuin kaupunki, min tornin kello seisovi,
ja aikaa kysymähän niin nyt kaikki juoksee naapuriin.

Mut toisen kello edistää ja toisen jälkeen ihan jää
ja kaikki toimet nurin käy, kun ajan johtajaa ei näy.

Jos tääll’ ois mies, jos yksikin, niin itse nousis tornihin
ja voiman oikeudella hän sen kellon vetäis käymähän.

Ja huutais: “Näin on aika maan!” - ja oman päänsä mukaan vaan
hän ajan kellon asettais - ja kaikki uskoa sen sais!

Ja vaikk’ ei ois se tullutkaan niin sekunnilleen oikeaan,
ois pälkähästä päästy pois ja jokin aika saatu ois.

Mut mies se viipyy, viipyy vaan ja yhä seisoo kello maan

ja kaikki toimet nurin käy,kun ajan johtajaa ei näy.

(Leino, Eino. 1896. Kun kello seisoo.

Runokokoelmassa Tarina suuresta tammesta)

Minun kohdallani kaikki alkoi pienestä hiirestä, sanoi kuulemma muuan Walt Disney aikoinaan.

Hallituksemme piinaviikot alkoivat puolestaan sammakosta. Kallin sammakosta, jota turhaan yritettiin tunkea lampeen takaisin kun se sieltä oli kerran päässyt hyppäämään. Sammakko, joka oppii hyppäämään, ei pysy enää lumpeenlehdellä, sanoo vanha koillisromanialainen kansanviisaus.

“Vallalla on taipumus turmella ihmistä ja absoluuttinen valta turmelee absoluuttisesti, eli ehdoton valta turmelee ihmisen ehdottomasti”, sanoi puolestaan lordi Ackton, joka varmuudella Matti Vanhasen mielestä on typerä horisko, joka ei tajua politiikasta yhtään mitään.

Matti Vanhanen, joka näyttää puolestaan tajuavan politiikasta aika lailla sitä sun tätä, tosin hieman eriskummallisella tavalla, on puolestaan antanut piut paut kaikenkarvaisille arvostelijoille, kuten esimerkiksi Suomen poliittisen kentän oppositiolle. Vanhanen noudattaa nyt omaa linjaa. Tämä linja edustaa ehdottomasti sitä paljon mainostettua uutta K-linjaa, jonka ilmiöpiirteitä suuresti kunnioittamani taiteilija-filosofi Groucho Marx aikoinaan kuvaili persoonallisella tavallaan, empiirisesti: ”Olen omin käsin raivannut tieni köyhyydestä äärimmäiseen kurjuuteen”, sanoi siis G. Marx, Ajatusten Tonava, joka siis ei tiettävästi ollut sukua sille eräälle toiselle Tonavalle, Karl Marxille. Groucho oli sukua vain niille kolmelle muulle Marxille, Chicolle, Harpolle ja Zeppolle, jotka löysivät yhdessä veljensä kanssa elokuvissaan poliittisen kaanonimme ydinajatukset jo kauan ennen kuin johtajamme olivat edes syntyneet.

Niin, se meidän Matti: meidän Matti on kadottamassa hyvää vauhtia loputkin jo ennenkin hataralla pohjalla olleesta suhteellisuudentajustaan. Eikö Matti enää muista omaa rekrytointipolkuaan puolue-eliitin eturiviin, vai mikä mättää? Matti ei kommentoi; ei puhu ei pukahda. Mitä nyt puhuu toimittajien päälle ja puhisee typerälle kansalle. Mikä ihme sitä miestä oikein vaivaa? Pystyykö Matti kohta puhumaan edes niin totta kuin osaa?!

Välikysymys on eduskunnan tapa käyttää valtapuolueelle tuttua “yksinkertaisen enemmistön”. voimaa. Se tarkoittaa sitä, että vaikka Vanhanen saisi päähänsä polttaa Eduskuntatalon paikallisessa adrenaliinimyrskyssään, uskolliset, kuuliaiset ja myös hieman yksinkertaiset ryhmän jäsenet puhuisivat kuin edustaja Juha Rehula tänään: Matti Vanhanen on ottanut nyt sellaisen johtajan roolin, jollaista on odotettu jo pitkään. Voi Pyhä Sylvi, ja myös hieman O Sancta Simplicitas!

No, mitäpä auttaa jankuttaa Eduskunnassa asiasta, jonka äänestystulos on jo etukäteen selvillä? Välikysymys on turhaakin turhempaa ajankäyttöä, resurssien tuhlausta. Edustajiemme kannattaisi mennä vaikka kastelemaan kevätkuivaa Kaisaniemen puistoa ennemmin kuin istua torottaa tyyriin näköisinä televisioitavissa istunnoissaan.

Tai jos korkeasti kunnioitetut edustajamme puhuisivat vaikkapa Kumpulan puiston reunamilla yhtä antaumuksella sitä samaa kuin lehdistötilaisuuksissaan ja Eduskunnan täysistunnossa, tulisi kevätlannoituskin hoidettua perusteellisemmin kuin mihin Kemira kykenisi ikinä. Kumpulan puisto kuulemma avataan ensi vuonna, joten siellä tarvitaan runsaasti lannoitusta, uutta kasvua silmälläpitäen. Siis sinne koko konkkaronkka, hetimmiten!

Hallitus kaatuu varmasti. Vaikka Keskustan puoluesihteeri Korhosta yritetään saada nyt koko auvoisen tarinan syntipukiksi. Olipa Korhonen suurempi valehtelija kuin esimiehensä tai ei, luulen, että kampitustoimi ei taida sujua kuitenkaan aivan yksinkertaisimmalla mahdollisella tavalla. Jos Joensuun puoluekokous antaa lähtöpassit Korhoselle, saattaa Vanhasenkin päivät tulla luetuiksi samalla nuijan kopsauksella. Korhonen nimittäin tietää, tietää ja tietää. Tietää asioita, joista mediat maksaisivat heikoimpien toimittajiensa hengellä. Korhonen tietää paremmin Vanhasen taskujen sisällönkin kuin Vanhas-parka kuuna päivänä itse.

Vanhanen pakeni ulkomaille, kuten rohkean, joukkojaan edestä johtavan suurmiehen sopiikin. Kotiin jäivät kaipaamaan muun muassa Merikukka Forsius, joka haluaisi varmaan keskustella vielä parista vaaleihin liittyvästä pikkuasiasta Vanhasen kanssa. Myös Vanhasen ex-aviopuoliso haluaisi uskoakseni vaihtaa pari sanaa Kehittyvien Maakuntien Suomi ry:n rahalahjoituksen alkuperästä ja päätepisteestä. Haluaisikohan Rouva Ruusunen, tms. puhua jostakin pääministerimme kanssa? Entäpä joukko Hovioikeuden tuomareita? Tai Oikeuskansleri…

Paula Lehtomäellä lienee myös syytä jännitykseen. Kun KMS ry:n perustajajäsenet paljastuvat ennen pitkää, voi joukosta putkahtaa hyvinkin esiin myös Herra Pallas, Lapin Keisari. Ja jos putkahtaa, mätkähtää ympäristöministeri Lehtomäkikin ministerinvirastaan kilometritehtaalle suunnittelemaan hieman vapaammin käsin tulevaa hotellikokonaisuutta kansallispuistomaisemiin. Sillä kolmasti Simonilta kysyttiin, ja kolmasti hän kielsi Herransa…

Ja jos johtajanpaikat ovat jo Yliniemen kylässä jaettuina, tarvitaan hotelleissa aina runsaasti ahkeria käsipareja ja vikkeliä jalkoja: tulossahan ovat monen monet Sherwoodin Iloisten Veikkojen illanvietot ja viihtymistilaisuudet, joissa pohditaan, kuinka voitaisiin vaikuttaa Suomen poliittiseen elämään entisestään siten, että kauppapaikkojen sijoittelu olisi mahdollisimman optimaalista ja että raha siirtyisi oikeansuuntaisesti. Siis aidon Sherwoodin malliin, onhan mukana yksi Robin Hood. Tosin tässä tapauksessa päinvastoin kuin alkuperäisten metsänveikkojen tapauksessa, jossa köyhällä kansalla oli erityisasema.

Näin toimitaan Kansan parhaaksi. Kansan, jota vielä tarvitaan, ainakin toistaiseksi, legitimoimaan Arkadian Apinatarhan toiminta.

P.S. Viimeisin tieto kertoo, että Keskusta ry:n ja Kehittyvien Maakuntien Suomi ry:n suhde on perin likeinen: Keskustan hallintopäällikkö Aki Haaro on KMS ry:n varatilintarkastaja. Nyt odotellaan lisää tietoa, jota on kuulemma vielä tulossa. Puoluesihteeri Korhonen avautuu puoliltapäivin. Toivoa sopii, että hän kertoo kaiken olennaisen. Valitettavasti odotettavissa on vain jälleen osatotuus. Varmuudella.

Tällä blogistilla on nyt tyhjä pää. Toivottavasti tila ei ole pysyvä. Kun katsoin Ylen uutisia, näky ja ennen kaikkea se mikä kuului, lohdutti. Muillakin näyttää olevan yhtä tyhjä pää. Esimerkiksi pääministeri Vanhasen haastattelu puoli yhdeksän uutisissa loi uskoa siihen, ettei kansalaisen tarvitse hävetä tyhjäpäisyyttään enää millään tavalla. Sattuu sitä paremmissakin piireissä.

Vaikka taas tuntuu siltä, ettei jaksa eikä haluta kirjoittaa, eikä lausua edes pyynnöstä yhtään ajatusta tämän hetken Suomen poliittisesta tilanteesta, jätän option. Olen jo ilmoittanut etten äänestä enää ketään; siinä siis meni kansalaisoikeus Kankkulan kaivoon. Onneksi vapaaehtoisesti, muuten olisin jo juoksuhaudassa. Jätän siis vielä option mielipiteeni esittämiselle. Mielipiteen vapaus on suojattu.

Kysyin eräältä ystävältäni aihetta blogia varten. Sain ehdotuksen kirjoittaa puutarhan tuholaisista, joita löytyy myös seinien sisältä. Perin mielenkiintoinen aihe, joka saakin sijaa heti kun ensimmäinen kirva, kirppa, punkki tai muu hässäkkä alkaa vaeltaa näköpiirissäni olevissa kasveissa. Toisin sanoen aika pikaisesti.

Nyt kirjoitan kuitenkin lyhkäisen pohdinnan jaloudesta. Goethen sanoin: Hartaudella, samoin kuin jaloudella, on oma aristokratiansa. Jalo tarkoittaa alun perin oikeastaan isoa. Jalo on iso ihminen, sielultaan. Jalous kuuluu hyveiden sarjaan, jossa kuuluu olevan paikkansa niin rehellisyydellä, oikeudenmukaisuudella, ymmärtäväisyydellä kuin itsekurillakin.

Miksi moinen teema kiinnostaa ja on täyttänyt pienen osan tyhjyyttä. Liekö aihe osaltaan pompannut viimeaikaisten yhteiskunnallisten tapahtumien pyörteistä kuin vastavirtaan uiva lohi koskesta. Vai onko joukossamme jaloja ihmisiä, joita voi oikeasti kohdata. Voin todistaa, että on. Miksi heitä ei huomata? Koska he ovat jaloja. Että tunnistaa jalon, pitää olla tarkkana. Minä olen.

Oikea jalous ei kuitenkaan ole uhrautumista eikä marttyyrin elämää. Aidon jalon kohdannutta ei kohtaa syyllisyys tai tunne velasta. Jalous vapauttaa, luo hyvää ja edistää elämää. Jalouteen liittyvät usein myös sellaiset ominaisuudet kuin empatia ja vaatimattomuus. Jalo ihminen on nähdäkseni kaikin puolin hyvä ihminen.

Koirakilpailuiden tuomarointikieleen kuuluu jalouden käsite. Ihmetellä sopiikin, miksi tanskandoggi on jaloudestaan laajasti tunnettu, mutta yhä harvemmat ihmiset. Onko jotenkin vaarallista sanoa jostakusta ihmisestä, että siinäpä vasta jalo ihminen. Onko se vääränlaista demokratiaa. Onko helpompaa jos kaikki olisivat yksinkertaisesti vain keskinkertaisia paskiaisia. Jälleen palaan politiikkaan ja talouselämän realiteetteihin ja vastaan – on.

Ilokseni voin todeta tuntevani monia jaloja ihmisiä. Tiedän, että useimmat heistä tietävät minun pitävän heitä jaloina. Onneksi tietoisuus siitä ei muuta heitä vähemmän jaloiksi. Korkeintaan tietous lisää hieman tuskaa, mutta sehän on jaloille vain ihan oikein ja kohtuullista. Jostakin heidänkin pitää kärsiä. Ja kärsimyshän kuulemma jalostaa, olen kuullut. Mutta siihen en kumminkaan usko.

Se siitä, taas helpotti. Eikä pääkään ole enää niin tyhjä kuin äsken. Miten lie Vanhasmatilla? Eikös vaan olekin muuten ihmeen mystistä, että sanoja päästelemällä pää täyttyy. Ja eetteri - ja blogi.

Loppusanat: jalous on jaloutta, ja jealous mustasukkaisuutta. Jalo on sen sijaan cultivated. Cultivation puolestaan viittaa kulttuuriin, sivistykseen ja kahden edellisen esi-isään, maanviljelykseen, joka ei ole kuitenkaan niin tärkeää kuin puutarhanhoito, joka kuulemma taistelee tärkeimmän paikastaan purjehduksen kanssa. Eikös olekin ihan kristallinkirkasta ja loogista?

Täälläpäin kotimaatamme tuppaavat omenapuut kohta kukkaan. Omalla plantaasillani kukinta näyttää kohtuullisen hyvältä. Viikonlopun maisemissa etelässä omenapuut olivat jo lähes poikkeuksetta täydessä kukassa, mutteivät vielä meillä pohjoisemmassa.

Säiden ohella kukintaan ja sen onnistumiseen vaikuttavat omenapuun lajike ja puun kasvupaikka. Ensimmäistä runsaampaa kukintaa kannattaa odotella vasta viitisen vuotta istutuksesta. Oivallisimmilla kasvupaikoilla myös kukintahommat aikaistuvat. Omat puuni ovat olleet kukinnan suhteen myöhässä. Syynä on ollut ehkäpä liian tarmokas leikkaaminen. Toisaalta, vaikka kukinta on ollut niukkaa, on puiden muoto perin oivallinen. Mutta miksi omenapuita kasvatetaankaan?

Kukka-aiheet muodostuvat kääpiöversoihin edellisenä syksynä. Siksi huono kukkavuosi, ja huono sato saattaa periytyä edelliseltä vuodelta. Kukintaa voi edistää ja vahvistaa edellisen vuoden elokuun fosfori- ja kalium – lannoituksella. Sekä puiden lannoituksen, että niiden leikkauksen suhteen kannattaa olla varovainen. Ylimääräistä versokasvua voi ilmestyä liian rajujen toimenpiteiden ansiosta ja se puolestaan altistaa muun muassa puiden talvivaurioille.

Nyt alkamassa oleva kukinta saattaa mennä vielä mönkään: jos pakkasöitä tai poikkeuksellisen kylmiä päiviä tulee, ei sato ole kummoinen. Kukat saattavat kärsiä lievästäkin pakkasesta, tuulesta tai sateesta. Kylmässä pölyttäjätkin kohmettuvat koloihinsa, tuulessa ne eivät pääse perille. Kaikenkarvaiset lentävät pörriäiset määräävät loppujen lopuksi tuleeko satoa vai ei, siksi tuttu turina puutarhassa rauhoittaa kotipuutarhurinkin mieltä. Kotipalstoilla sadonmenetys ei tietystikään haittaa, ammattilaisten tarhoissa tilanne on toinen.

Tänä iltana olin kertaamassa ihmismielen ja luonnon koukeroisia ilmenemismuotoja Eino Leinon johdolla. Tilaisuus oli kovin antoisa monessakin mielessä. Leinolla kun tuota tekstiä riittää, ja Merikannolla musiikkia. Omenapuistakin on Einolla ihan oma juttunsa, jossa on roppakaupalla taidetta ja ihan paikkansa pitävää tiedettäkin. Vai miltä näyttää tilanne runo Omenankukat kautta tarkasteltuna:

”Mun onneni kukkii kuin omenapuu kevätöissä valoisissa,
kun kuusten latvat ne kumartuu ja immet on unelmissa.

Ne yöt pari ympäri helluntain, ne yöt on suuret ja syvät
ja silloin jos ei tule tuuli vain, niin kypsyvät heelmät hyvät.

Oi, antaos taivas tyyntä nyt, jos sitten sa annatkin muuta!
Oi, varjele Luojani vakainen nyt orvon omenapuuta!”

(Leino, Eino. 1898. Omenankukat. Kokoelmassa Sata ja yksi laulua.)

Palailen arkirutiineihin pätkittäin. Huomasin, jotta tekee ihan eetvarttia olla aina silloin tällöin ulkona kuvioista ja jopa ihan pihalla kuin lumiukko.

Rantauduttuani mantereelle eräältä ihmeelliseltä pirunsaarelta, tuijotin aluksi parit uutiset yksinkertaisessa vieraskeljassani. Huomasin, jotta onhan jotakin muuttumatonta tässä alati muuttuvassa yhteiskunnassamme: vaalirahoituskeskustelu jatkuu, nyt entistäkin ikävämpänä.

Hämmästyin uutisissa pääministeri Vanhasen poikkeuksellista olemusta. Rauhallisen, kenties näennäisen tyynen maan isän sijaan oli tullut punakka, hampaitaan naksutteleva, uhoava poliitikko. Vanhanen otti vastaan jonkin haasteen, mutten oikein ymmärtänyt minkä. Liittyi kai jotenkin oppositioon. Kuinka kauan ylimielisyys voi säilyä koskemattomana?

Lopun alkua, ajattelin. Miespuolinen Jäätteenmäki se siinä aloittaa loppuliu´un. Kohta kuullaan vielä lisää. Kun uhma on ajallaan taittunut rukoilevaisuudeksi ja aiheelliseksi hädäksi vallan ja jo olemattoman kunnian sekä tummille hiilille hiipuneen arvovallan häviämisestä horisonttiin, kuulemme varmaankin ne kuuluisat viimeiset sanat: Puhuin niin totta kuin osasin.

Presidentti Halonen oli toppuutellut kuulemma uusien vaalien järjestämistä vihonviimeisessä Lauantaiseurassa. No oliko yllätys? No eipä ollut. Kommutaatiolla ilmaistuna Halosen lausuma olisikin kuulostanut erikoiselta: Juu, kansa on ihan oikeassa, kyllä uudet vaalit tarvitaan. Paskasakkia ja lahjontaan taipuvaista koko porukka. Pannaan vain ahneimmat kyylät vaihtoon; entiset lannoittamaan jutuillaan pellon laitaa ja uudet huijarikokelaat sisälle! Vaihtelu se jos mikä virkistää ihmismieltä.

Eihän nyt toki näin. Halonen voi korjata ajallaan erehdyksensä ja hutiarvionsa kuin taannoin Kultarannan pihalla kätellessään kalvakkaa entistä naispääministeriämme. Jäätteenmäki alkaa vaikuttaa Vanhasen tragikomedian katsottuamme Äiti-Marialta.

Vaalirahoittajat ovat paljastuneet juuri sellaisiksi miksi heidät olemme kuvitelleetkin. Ei yllätystä. Mullilan hevosmiesten tietotoimista kertoo, jotta jotakin pientä välipalaa olisi vielä tulossa. Yksi välipala liittynee ainoaan vihreään rahoitettuun, toinen Vanhasen entiseen puolisoon, kolmas erääseen merkittävään tonttiratkaisuun, neljäs anti-vuoristoneuvos Kakkosen delegaatioon, viides Pallas-projektiin, kuudes… …

Kaatuuko hallitus lopulta? Uskon että kaatuu. Sen ennuste olkoon fifty-sixty. Toive on sata-nolla. Tilanne on kansan kannalta onneton: kun lähes koko poliittinen eliitti on sotkeutunut samaan soppaan, kuka viheltää pelin poikki?! Itse eliitti ei siihen pysty.

Vakuutuin sivistysmatkallani jälleen entisestään vanhan vertauksen paikkansapitävyydestä: edistys on sisävessa, sivistys ulkohuussi. Eipä ollut kuitenkaan paskareissu, vaikka tulikin tehtyä.

Viikonloppu hupeni ajatellessa sosiaalisia, yleisiä ja yksityisempiä. Vaikka reissussa toisaalta rähjääntyy, antavat poikkeamat vakiopolulta ja normiaikataulusta mahdollisuuden saada näköpiiriin uutta.

Kaunis kesä on aluillaan. Viileä tai sitten ei, on yksikin lämmin viikko aina lämmin viikko. Kuin rahaa pankkiin laittaisi, mens sana in corpore sano, vapaasti suomennettuna: joopajoo, sano pojat, eikä ne sitten muuta sanoneetkaan.