Pala taivasta, kiitos

Evankelis-luterilainen kirkko Suomessa ei ole valtio, eikä evankelisluterilainen kirkkomme ole ollut enää puhtaasti valtionkirkkokaan aikoihin. Virallisten kannanottojen mukaan kirkon ja valtion koetaan olevan autonomisia yhteistyökumppaneita kansalaisyhteiskunnassa.

Kirkko on sisäisesti sangen itsenäinen: sillä on laaja taloudellinen itsenäisyys ja itsehallinto. Valtiovalta ei siis voi puuttua suoranaisesti kirkon päätöksentekoon. Merkittävimmät teemat kirkon ja valtion suhteessa ovat koskeneet muun muassa kysymyksiä verotuksesta ja väestökirjanpidosta.

Kirkon sisällä valtioyhteyteen liittyviä keskusteluteemoja on runsaasti. Useimmiten keskustelu koskee nykyisellään sitä, voidaanko kirkon piirissä toimia voimassa olevan lainsäädännön vastaisesti. Puhutaan ikuisuuskysymyksistä kuten naispappeudesta, seksuaaliteemoista ja edellisiin liittyvistä syrjintätapauksista. Samoin väitellään pelastusopista, uskonnonvapaudesta, seurakuntajäsenyyksistä ja ehkä osin edellisiin teemoihin liittyneinä kirkon vauhdilla katoavista jäsenistä. Uusia uskonnollisia yhteenliittymiä perustetaan. Lahkojakin näyttäisi syntyvän.

Valtio näyttäytyy edelleen vahvana instituutiona, jonka rooli on myös voimakkaan muutoksen alainen, ainakin hyvinvointivaltion kannalta katsottuna. Muutokset näkyvät yhtä lailla valtion hallinnossa kuin kansainvälistymiskehityksessäkin. Valtio päättää, valvoo, rahoittaa ja antaa tukea, samalla kun se ohjaa hyvinvointivaltioon olennaisesti kuuluvia vastuitaan sujuvasti kansalaisyhteiskunnan ja kolmannen sektorin, kirkonkin kannettavaksi. Toisin sanoen, valtio karsii omia velvoitteitaan ja siirtää niitä aktiivisesti muille toimijoille, kuten kirkolle. Lähinnä kysymys on huonosti voivien, syrjäytymisuhan alaisina olevien kansalaisten huolenpidosta.

Kirkolta odotetaan yhteiskuntakritiikin ohella kuitenkin perinteistä palvelutarjontaa. Kirkon eettiseen toimintaan kuuluu tukea heikko-osaisia ja olla muutenkin tukena erilaisissa elämän murrosvaiheissa. Kirkon tulee myös edistää, laajan historiallisen pohjan omaavan julkipuheen mukaisesti, henkisiä arvoja ja pitää perinteisesti huolta ihmisten uskonnollisesta elämästä. Merkittävä osa kirkon palvelutehtävästä on voimakkaasti yhteiskunnallista.

Suuri kysymys lähiaikoina on, kuinka valtion ja kirkon löyhäksi kuvailtu liitto voi ja millaiseksi tuo yhteenliittymä tulevaisuudessa muodostuu. Jatkuuko evankelis-luterilaisen valtiokirkon jäsenmäärän lasku, ja mistä se oikeastaan johtuu. Yrittääkö valtio siirtää kirkolle vielä lisää tehtäviä ja velvoitteita.

Olisiko aika selkiyttää vastuita valtion ja kirkon välillä. Olisiko jo aika aloittaa vakava ja konkreettisia tuloksia tuova keskustelu valtion ja kirkon keskinäisten sidonnaisuuksien vähentämisestä, jopa valtion ja kirkon erosta. Olisiko mahdollista, että selkiyttämällä roolejaan molemmat osapuolet hyötyisivät jotenkin. Ainakin alituinen kissanhännänveto loppuisi siitä, kuka on syyllinen mihinkin epäsuotuisaan tilanteeseen. Kirkolle ero valtiosta olisi todellinen haaste. Sen jälkeen kysyttäisiin, mitä todellista lisäarvoa kirkon jäsen saa jäsenyydestään. Vai jäisikö sekin kysymys ratkaistavaksi uskonvaraisesti?


Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s