Luonnollista,

ja vähemmän luonnollista. Iloista ja surullista. Ja vieläpä samana päivänä. Aloitan jälkimmäisestä.

Televisiosta tuli juuri äsken, iltaehtoolla, ohjelma suomalaisesta korruptiosta. Kuinka niin suomalaisesta korruptiosta, joku kysyy. Eihän Suomessa ole korruptiota. Vai ei. Siitä varmaan meillä jokaisella on joku kokemus. Ohjelman jälkeen vielä kattavampi kokemus.

Ohjelman parasta antia oli entisen yritysjohtaja, nykyisen kolumnisti-kirjailija Kalle Isokallion analyysi suomalaisesta korruptiosta. Hän jos kuka tietää, mistä puhuu. Ja puhuikin sen verran kuin voi. Joutumatta vaikeuksiin.

Taiteen tohtori Teemu Mäki, aiemmin tunnettu runkkaus-kissantappovideostaan, puhui niin ikään, Isokallion tapaan siitä, miten kaksinaismoralismi jyllää rakkaassa kotimaassamme. Painavia ja osuvia sanoja molemmilla herroilla, tästä asiasta!

Ohjelman voinee katsoa Ylen Areenassa, toivottavasti. Ohjelman siteeraaminen ei sanallisesti kannata. Eikä kannata näin äitienpäivänä muutenkaan; juhlatunnelma saattaisi kärsiä pahasti.

Sitten siitä luonnollisesta ja iloisesta. Jo aamupäivästä asti sain osallistua kummikissani synnytykseen. Kätilöksi asti ei tarvinnut ylettyä, kissa osasi homman paremmin. Tunsin ennemminkin osallistuneeni sosiaalisen turvan luomiseen. Siis omalta osaltani, kissa oli aivan rapirauhallinen. Harjoittelin jo kotona varmuudeksi huutamaan tavan vuoksi ”kiehuvaa vettä, repikää lakanat!!”. En ole ikinä ymmärtänyt, miksi niin huudetaan kaikissa elokuvissa joissa synnytetään.

Veteraanisynnyttäjä teki ensimmäisensä, harmaan naperon kello 11.00. Toinen, musta, tuli klo 12.20. Sitten oli jälleen harmaan vuoro, klo 13.20. Tämän jälkeen seurasi pieni lohilounas ja kermatilkka lapsivuoteeseen tarjoiltuna. Kaikki pennut alkoivat juoda maitoa nisistä. Valioyksilöiltä näyttivät kuten kaikki edeltäjätkin, emon tapaan. Sisäsiittoisuudesta ei ole mitään merkkejä. Toisin sanoen vaikka onkin jaloa, ei kuitenkaan kuninkaallisen jaloa.

Emo edustaa aitoa, mutta erikoisen merkillisen näköistä pikimustaa maalaislöytökissarotua. Emo on siis kerta kaikkiaan upea ilmestys: kiiltävän kokomusta, pieni, hoikka, suippo- ja pitkäkorvainen otus, jonka kehräys saa suurenkin talon tärisemään. Kehräysvoima on periytynyt lukuisille jälkeläisille täysimääräisenä. Myös melkoisen vakiona säilynyt isä näyttää nopeiden kohtaamistemme aikana tehtyjen arvioiden perusteella olevan samanoloinen.

Talon omistaja oli löytänyt pari-kolmekuukautisen kissan kivirapuiltaan yöllä, helmikuussa 30 asteen pakkasessa. Kukaan ei kysellyt perään, eikä ilmoittelut tuottaneet tulosta. Siksi taloon tuli tämänkin rotuinen kissa. Onneksi!

Jäin odottamaan neljättä pentua, mustaa, jota ei tullutkaan. Oliko vatsan seudulla tuntunut pullotus istukka, se selvinnee kissan omistajan johdolla iltayön tunteina. Katsellessa helpohkon näköistä ja täysin äänetöntä, verkkaista toimitusta tuli mieleen yhtä ja toista, ehkäpä jotain filosofistakin. Kaikkien kannattaisi nähdä tapahtuma edes kerran, näin melkein luonnossa. Tasoittuisi jälleen hieman kuvitelma ihmisen ylivertaisuudesta kaikilla elämän osa-alueilla.

Äitienpäivän hieno huipennus, tietenkin oman äidin maltillisemman juhlinnan ohessa. Superia!

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s