Presidenttiresistenssi

SDP:n puheenjohtaja Eero Heinäluoma (sdp.toist.) väläyttää mahdollisuutta nostaa taannoin poliittisesta keskiöstä ympyrän ulkokehälle ajatunut Suvi-Anne Siimes (vas.tms.) vasemmiston presidenttiehdokkaaksi tulevissa presidentinvaaleissa.

Siimes antaa ymmärtää vastauksessaan, että ennen kuin hän ryhtyy Suomen tasavallan uudeksi haloseksi, on keskustelu presidentin valtaoikeuksista aloitettava, käytävä ja saatava hänen osaltaan myönteiseen päätökseen. Mitäpä sitä ryhtyä toimeen, jossa on vähemmän valtaa kuin aspiriinin tukkupakkaajalla.

Joku saattaa nyt arvella Heinäluoman ehdotuksen olevan toiseksi viimeinen, innovaatiokaapuun puettu hätähuuto, ennen teollisuuspiirien odottelemaa vasemmiston lopullista romahdusta. Kaikenlaisia pieniä valmisteluja tavoitteen loppuun saattamiseksi onkin jo tehty, kiitos Kehittyvien Maakuntien Suomi ry:n tarmokkaan toiminnan ja pääministeri Matti Vanhasen lähestulkoon olemattoman muistin ja/tai ymmärryksen.

Mitkä ovat presidentinvaalin tuloksen mahdolliset ja todennäköiset tulevaisuuspolut? Tehdään asia nyt selväksi, niin siihen ei tarvitse käyttää tuonnempana enää kallispalkkaisten vuorineuvosehdokkaiden aikaa.

Jos Erkki Tuomiojasta ei tule jostakin kumman syystä SDP:n uutta puheenjohtajaa, vaan joku muu lukuisista Paavo Lipposen vasemmaisista käsistä, siinä tapauksessa SDP:n presidenttiehdokas voisi olla vaikka Pentti Arajärvi.

Ratkaisu olisi lähes kaikkien osapuolten edun mukainen. Presidentti Arajärven johtama valtakunta edustaisi synergisyydessään varmuudella sekä itä- että länsimaista poliittista perinnettä parhaimmillaan. Suomi siirtyisi ikään kuin äidiltä isän kautta tyttärelle. Samalla säästyisi roimasti rajallisia resursseja: esimerkiksi pelättyä, vaivalloista muuttoa Mäntyniemestä ei tarvitsisi tehdä ollenkaan. Siis siinä tapauksessa, että Arajärvi voittaisi vaalit. Tässä onnellisimmassa ratkaisumallissa myös kissat säilyttäisivät reviirinsä.

Jos Tuomiojasta tulisi, kuten oletettavaa on, SDP:n puheenjohtaja, siinä tapauksessa E. Tuomioja olisi luonnollisestikin vasemmiston yhteinen presidenttiehdokas. Tai melkein yhteinen, puolenkymmenen muun yhteisen vasemmistoehdokkaan ohella.

Keskustan itseoikeutettuna presidenttiehdokkaana on luonnollisesti Kesärannan vanhaisäntä Matti Vanhanen, jos hän olisi tuohon saakka jollakin ihmeen tavalla saanut pidettyä itsensä erossa menneistä, nykyisistä ja tulevista, näköjään yhä entisestään laajenevista poliittisista skandaaleista. Tapa voisi olla nyt menestyksellä omaksuttu huonon muistin politiikka. Näyttää siltä, että kansan poliittisen muistin pituuden omaksuminen politiikan johtopaikalla kannattaa. Tämä muistihan on tunnetusti yhtä pitkä kuin entisen autoliikkeen takuu. Takavalotakuu.

Jos Vanhanen kuitenkin ryvettynyt liikaa, kuten epäillä saattaa, Keskustan presidenttiehdokkaaksi tornistaan laskeutuu Suomen Pelastaja, Politiikan Himalaja, Demokratian Tonava, Ajatusten Niagara – ei siis Iiro Viinanen, vaan Esko Aho. Aho tulee presidentin vaaliin suoraan Washingtonista, jossa hän on ollut järjestämässä lopultakin kuntoon Yhdysvaltojen sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmää.

Kokoomuksen presidenttiehdokas on niin ikään kaikille vanha tuttu. Eduskunnan puhemies Sauli Niinistö rullaluistelee paikalle, polttaa savukkeen ja ottaa vastaan onnittelut valinnan johdosta. Lopuksi lauletaan Maamme.

Lopputulos ei ole ainoastaan mahdollinen, vaan myös todennäköinen. Joissakin piireissä se lienee myös toivottu. Syitä lienee useita. Presidentin virkaa ajatellen kyse ei liene Niinistön erityiskyvyistä. Ennemminkin kyse saattaa olla nyky-ymmärryksen mukaan ryvettymättömyydestä, lahjomattomuudesta ja jonkin sortin edustavuudesta; kenties sopivuudesta markkinatalouden edusmieheksi. Niinistö ei voita toisia ehdokkaita ylivertaisuudellaan, eikä liiemmin yksinkertaisuudellaankaan, vaan ennemminkin keskinkertaisuudellaan. Positiivisessa mielessä.

Ideologiasta, arvoista, sivistyksestä tai älystä, puhumattakaan viisaudesta ei Niinistön valinnan kohdalla lie kyse. Näistä teemoista on tuttu ennemminkin Erkki Tuomioja. Suuri kysymys onkin se, miksi kansa näyttää karttavan tiettyjä epämukavia pohdintoja, joita Tuomioja näyttää puolestaan harrastavan. Takana ovat uudet kulttuurinkuvat. Ihmiset eivät halua ajatella, eivätkä varsinkaan kokea epämukavaa syyllisyyttä.

Aikaahan vaaliin vielä on. Ajassa voi tapahtua mitä vain. Nyt odotellaan lähinnä sitä, painuuko vaalirahoitussotku pois poliittisten päivänpuheenaiheiden joukosta hallituksen hätätyynnyttely- ja näennäisen itseruoskintaohjelman avulla, vai joudutaanko pakon edessä harkitsemaan todellisia, poliittista kulttuuria merkityksellisemmin muuttavia toimia. Nyt tilanne on vielä fifty-sixty. Aivan viimeisimpien tuntien havaintojeni mukaan suomalainen kansalainen on poliittista eliittiä kohtaan aivan erityisen suvaitsevainen.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s