Ortodoksi(n)en kriisi

Ortodoksit ovat ortodokseja myös kriiseissään. Isä Mitron eurovaaliehdokkuudesta alkanut Suomen ortodoksisen kirkon sisäinen keskustelu on jo nyt niin julkinen ja valtaistava, ettei mukaan enää taida mahtua edes pääministerimme ja joukkojensa tulevat toilailut.

Kyse ei näytä enää olevankaan vain siitä, kenen suunnittelemaa kaapua Isä Mitro pitää yllään. Nyt aletaan keskustella laajemmista asiakokonaisuuksista; niistä aiheista, joista ortodoksi-hypevuosina on sangen autuaallisesti voitu vaieta.

Ortodoksipiispat, ihan arkkipiispoista lähtien, ovat vuosikausia surffailleet samoilla yhteiskunnallisilla alueilla, joihin sekaantumisesta Isä Mitro näyttää nyt kärsivän. Kaikki näyttävät olevan tasa-arvoisia, mutta toiset heistä näyttäytyvät tasa-arvoisempina kuin toiset…

Mutkamäkiä on siunailtu, hallituksissa on istuttu, vallasväen pöydissä on juotu vuosikertaviinejä ja lusikoitu kaviaaria, ja harrastettu sitä samaa, kaikenlaista elämää, jota ihmiset ovat eläneet. Eliitissä.

*

Nyt soitellaan hälytyskelloja. Arkkipiispa Leon teologinen sihteeri Jyrki Härkönen puhuu julkisuudessa ”potkuista”, joita Isä Mitrolle ei ole annettu vain siitä syystä, että kirkko on ollut ikiaikaisesti suvaitsevainen. Härkönen puhuu ”varoituksista”, joita Mitrolle on sadellut viime vuosina tiuhaan tahtiin. Turhaan.

Aggressiivista puhetta, ainakin maallikon korvissa. Ainakin Pyhän Kirkon edustajalta.

Piispa Ambrosius luettelee niin ikään vaikeuksia, joihin joudutaan pohdittaessa sitä, mihin piispat ja muut kirkonmiehet voivat sekaantua, mihin eivät. Jos Ambrosiuksen omia bisneskontakteja ruoditaan, joutuvat tarkastelun alle muutkin puuhat.

Totta, vaikeuksia on toiminnan rajojen määrittelemisessä. Kaikki ennen tekemätön määrittely on nyt edessä. Eivätkä siihen auta lempeät silmät eivätkä edes pyhimyksenkuvat.

*

Eikä tässä vielä kaikki. On keskustelunaiheita, jotka ovat vielä paljon kauempana edessäpäin. Niistä pienimpiä ei ole naispappeuskysymys tai kysymys homoseksuaalisuudesta. Voidaan kai sanoa, että tässä suhteessa evankelisluterilaiset ovat piirun verran edempänä, vaikka lirissä hekin.

Vain kuin ihmeen kaupalla ortodoksit ovat selvinneet ilman pappien julkisia henkilökohtaisia katastrofeja. Vai uskooko joku, ettei niihin olisi syitä?! Selibaattikirkossa…

*

Tänään ortodoksihallinto antaa päätöksen Isä Mitron EU-vaaliehdokkuuden vaikutuksesta hänen pappistyönsä jatkoon.

Jos päätös on ”kriittinen”, se laukaisee prosessin, jonka lopputulosta on vaikeaa ennakoida. Isä Mitron toimintaa oleellisesti rajaavan päätöksen jälkeen ortodoksipiispat voivat olla täysin varmoja siitä, että keskustelu jatkuu. Arkojenkin asioiden osalta. Ja Mitro kerää ääniä entistäkin enemmän.

Ihmisethän ovat tunnetusti aina ”sorretun” puolella –  ”seteliselkärankaisia” vastaan.

Jos päätös on ”vapauttava”, tulos lienee samansuuntainen: ortodoksien oletetaan siirtyvän joka tapauksessa kohti nykyaikaa ja avointa politiikkaa. Vaikenemisen ja kieltämisen kulttuuri alkaa olla mennyttä elämää myös suljetuiksi tunnetuissa hallintoyhteisöissä.

*

Tilanne on vaikea. Todella vaikea. Eikä käy todellakaan kateeksi ortodoksikirkon johtoa, jolla edessään on nyt se työ, joka olisi pitänyt tehdä jo vuosia sitten. Ja jonka työn tuloksena voittajia on huomattavasti vähemmän kuin menettäjiä.

Arkkipiispa Leo ennakoi, että kanoninen oikeus vetää tapauksessa pitemmän korren. Sopii epäillä, onko tässä olemassa pidempää kortta. Olemassa saattaa olla vain se viimeinen korsi, joka murtaa kamelin selän…

Nyt tarvitaan johtamistaitoa, strategiaymmärrystä ja mediaosaamista. Kannattaisikohan lukaista vaikka piispa Ambrosiuksen oma kirja Henkinen johtajuus, jossa pohditaan ilmielävästi sitä, kehitymmekö vai taannummeko; ja onko suomalainen johtajuus kuolemansairas. Myös kirkossa.

Eipä tainnut Veli Ambrosius kirjoittaessaan kirjaansa kuvitella, että samat opit ovat kultaakin kalliimpia omassa organisaatiossa ennemmin kuin päivä laskee iltaan.

P.S. Katso Pyhä Nytkös!

Mainokset

Yksi kommentti artikkeliin ”Ortodoksi(n)en kriisi

  1. Oikein ihmetyttää tämä kohu isä Mitron ympärillä. Onhan aivan päivänselvää, että sellainen patavanhoillinen kirkko kuin ortodoksinen kirkko reagoi juuri näin. Periaatteena on kaiken säilyttäminen sellaisena kuin se on aina ollut, mikään ei saa muuttua. Vai onko tuossa kirkossa joskus joku asia muuttunut?

    Vielä enemmän tekopyhältä ortodoksisuus tuntuukin kuin luterilaisuus; nauravalla naamalla luvataan pelastusta kaikille. Mutta totuuden tietävät vain sisäpiirin papit. Tuttuja ovat kirkossa huorintekijät ja muut kummallisuudet Raputinista lähtien. Kreikassa on puitu koko viime vuosi (Vatopedin?) luostarin maanmyynti- ja rahasotkuja, politiikassa oli vuosikausia mukana Kyproksen arkkipiispa Makarios viitta hulmuten (presidenttinä hylkäsi itseensä kohdistuneet valitukset).

    Joten tämä isä Mitro on pikkutekijä, oikeastaan hauska rajojen hakija; tietää pääsevänsä kyllä taas suosioon, jos vaaleissa huonosti käy. Hyvähän se on papille maistaa maallista elämääkin, sellaista jossa ei ole papillinen viittä antamassa suojaa ja uskottavuutta.

    Kirkonmiehillä on taas puuhaa ja puhetta seuraavaksi sadaksi vuodeksi. Tuloksia ei tule, sanokaa mun sanoneen!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s