käki vai satiainen

sisäministeri päivi räsänen on ilmeisesti päässyt tälläkin kertaa päämääräänsä; saanut vahvistettua omiensa uskoa itseensä. mutta tapahtumia lienee luvassa lisää, kristillisten puoluekokoushan on valitettavasti vasta lokakuussa, ja se tapahtuma lienee kuitenkin tässä tapauksessa sisäministerin ja puoluejohtajan johtava motiivi näissä säännönmukaisissa ulostuloissa. suuri yleisö saa tuta vielä muutaman kerran sanan iloja pienen ryhmän keskinäisten vakuuttelujen vuoksi. tähän päätelmään joutuu kun tarkastelee räsäsen uran vastaavia medianvaltauspaikkoja: kiinnostus ”totuudelliseen” argumentaatioon kasvaa julkisuustarpeen funktiossa. politiikka on semmoista.

keskustelu sinänsä on saanut juuri ne absurdit sävyt kuin aiemmillakin kerroilla kun kirko(i)sta ja uskonno(i)sta ja edellisiin liittyvistä paradoksaaleista piirteistä on julkisesti keskusteltu. on vertailtu ja kilpailtu ideologisissa paremmuuksissa, jaettu paikkoja taivaaseen, viides-, kuudes- ja sen seitsemäsläisyyden periaattein. on uhattu helvetin tulella yms. mysteeristä. ihmisiä on verrattu sikoihin ja ihmisten välistä intiimiä kanssakäymistä mm. eläimiin sekaantumiseen. aika patologista, eikö totta?! tässä se olisi jeesuskin kellahtanut ihmetyksestä selälleen.

miksi asianomaiset teemat uppoavat kansaan ja sen kautta mediaan niin hyvin. teknisesti ottaen alttiiden julistajien toiminnassa on monia vetoavia piirteitä. ensinnäkin uskoon liittyvät teemat kiinnittyvät elimellisesti yhteisölliseen tajuntaan, samaten kun ne kiinnittyvät ihmisen identiteettiin, käsitykseen itsestä ja itsen suhteesta toisiin. kun kyse on voimakkaasti yksityisestä asiasta, löytyy kentälle ja joka junaan aina runsaasti toimijoita jotka reagoivat. usko, seksi ja politiikka helisyttävät taantumuksellisimmankin taapertajan ajatusmaailmaa virkistävillä muodoilla.

osa reagoi siksi, että samalla kun ajatukset saavat artikuloituina sanallisen muodon puhuttuna tai kirjoitettuna, rakentuu tarkempi myös käsitys itsestä ja omasta suhteesta käsiteltyyn aiheeseen. kannanoton jälkeen ihminen ymmärtää enemmän itsestään kuin ennen sitä. se on alitajuista inhimillistä psyyken rakennetyötä. osa reagoi puolestaan usko-aiheeseen provosoituneena siitä, että teemaa yritetään työntää marginaalista valtavirraksi. tehdä jostakin elämän osa-alueesta keskeinen elämään vaikuttava alue, vaikka useimmille se ei sitä edusta. ja osa meistä reagoi aiheeseen kun aiheeseen, kun reagointi antaa sykettä elämään…

kun väännetään kättä siitä onko itsensä kristityksi nimeävä parempi vai ei muihin nähden, onko syntiä se tai tämä, onko uusi testamentti vai vanha parempi johtosääntö, voiko vain kirkossa uskoa, oliko mooses ihan mooses tai muuta vastaavaa, täytyy tuoda keskusteluun vertaus joka sopinee pohdintaan siitä, mitä eroa on poliitikolla ja poliitikolla. kyse on samasta kuin mitä eroa on käellä ja satiaisella: käki munii toisten pesiin ja satiainen pesii toisten munissa.

no, nyt on taas tämän ehtoollisen asetussanat lausuttu ja pöytä katettu. kiusa se on pienikin. tervetuloa

Tapaus Kalli

Ja vaihteeksi on kotomaamme poliittinen elämä jälleen kriisissä. Jaa, että miksikö? Onko joku poliitikko taas päästellyt pieniä tai hieman isompia valheita, ja ennen kaikkea jäänyt niistä kiinni?

No ei. Nyt tapahtui se suurin virhe politiikassa: Keskustan eduskuntaryhmän johtaja, kansanedustaja Satakunnan Kiukaisista, Timo Kalli, puhui totta!!

Kallilta kysyttiin viikko sitten A-Studion haastattelussa, ketkä rahoittivatkaan hänet Eduskuntaan. Kalli vastasi, ettei kerro, koska laki ei sanktioita sääntöä, jonka mukaan kaikki yli 1700 euron tuen antaneet tahot on nimettävä. Toisin sanoen kertomatta jättämisestä ei rangaista.

Eipä tarvinnut olla meedion lahjoilla varustettu kansalainen voidakseen ennakoida tulevaa hässäkkää. Miksi hässäkkä syntyi? No siksi, että lähes jokaisella kansanedustajalla on takanaan tuon 1700 euron tukirajan ylittäneitä tukijoita, eikä läheskään kaikki edustajamme ole nimenneet noita tahoja. Selvityksissä tahot lymyävät milloin minkinlaisten tukiyhdistysten takana.

Oletetaan vaikka, että helsinkiläisedustajan kampanjaa on tukenut suuri Etelä-Suomessa toimiva rakennusliike vaikka, sanotaan nyt 40 000 eurolla. Olisihan se ennen kuulumatonta, että tuo rakennusyhtiö joutuisi profiloitumaan edustajansa välityksellä politiikkaan sotkeutuvana, rahvaanomaisena yritystahona. On paljon mukavampaa kaikkien osapuolten kannalta, että tukiraha on kierrätetty tukiyhdistyksen kautta, jonka nimi voi olla vaikka Kukkasia isoäidille ry.

Tai että olisi joku toinen ehdokas, joka olisi saanut joltisenkinmoisen potin paikalliselta johtavalta myyntiorganisaatiolta… Onhan paljon mukavampaa saada rahaa esimerkiksi yhdistykseltä nimeltä Pyöritä kierrätä eurot kehäkolmosen sisällä, äläkä esimerkiksi Vihdissä ry:ltä kuin joltakin ikävän nimiseltä, pääkaupunkiseudun markkinaosuuksista kisaavalta kauppahuoneelta.

Kallin virhe on siis anteeksiantamaton. Teollaan hän saattoi tieten tahtoen kaikki Eduskunnan edustajatoverinsa ikävään valoon ja peräti vaaravyöhykkeeseen. Nyt on helppo arvata Mauttoman Median väliintulon. Jokaiselta hiemankin pidemmän matkan Eduskunnan käytävillä viilettävältä edustajalta tullaan kysymään, paljon tuli ja keneltä, sekä kuka keksi peiteyhdistyksen nimen.

Ja vielä pirullisempaa: Kallia ei voi rangaista. On se ikävää, ettei totuudenpuhumista ole laissa sanktioitu. Onhan kyseessä sentään Eduskunta, jossa palturinpuhuminen on täyttä työtä. Kuinka moni edustajamme liikkuisikaan vapaalla jalalla, jos valehtelusta seuraisi sanktio?!

Outoa on sen sijaan se, että Kallin lausuma vei kokonaisen viikon lipuakseen otsikoihin. Tapaushan muistuttaa SDP:n puheenjohtajaehdokas Urpilaisen tapausta. Ai mikäs se tapaus oli? No, Urpilaiselta kyseltiin soveltuvuutta pääministeriksi, jos puolueesta tulee pääministeripuolue. Urpilainen sanoi olevansa aloittelija, mutta pyytävänsä tehtävään – Paavo Lipposen! Eipä ole vielä juttu kulkenut yleensä tilanteen tasalla olevaan Helsingin Sanomiin saakka. Joten se siitä sukupolven- ja sukupuolenvaihdoksesta. Saattaapa eräs Tuomioja olla hetken vaihteeksi ironinen.

Totuudenpuhujalla ei ole ystävää; muista se, Kalli hyvä. Tämä neuvo on nimittäin kallis, ei bjarne.

Huono-osaiset mediassa

Taannoin pitämässään puheessa pääministeri Vanhanen kiinnitti huomionsa median tapaan nostaa esille huono-osaisuuden diskurssia. Huomio on otettava vakavasti, vaikka se ei vaikuttaisikaan median juttulinjauksiin tulevaisuudessa. Miksi pääministeri oli niin huolissaan huono-osaisuuden julkipuheesta?

Hallituksen toimet vaalikaudella viittaavat vahvasti siihen, että yhteiskunnalliseen tilanteeseen kytkeytyvien vakavien syrjäytymisongelmien katsotaan ratkeavan pienten kosmeettisten korjausten politiikalla ja taloudellisen kasvun ajattelun avulla. Hallitus luottaa markkinavoimiin huono-osaisuuden ongelman hoitamisessa.

Valtion rooli näyttäisi olevan useallakin mittarilla arvioiden vähenemässä ja julkisen vallan alaisten toimintojen ulkoistaminen lisääntymässä. Valtio näyttää pyrkivän vetäytymään taloudellisten prosessien ja markkinavoimien vapauden edestä. Meneillään olevasta kehityksestä eräinä osoituksina ovat esimerkiksi lääninhallitusten tuleva lakkauttaminen ja erilaisten tuottavuusohjelmien suunnittelu ja toimeenpano. Myös tuoreen arviot Satakomitean meneillään olevasta työskentelystä antavat ymmärtää haluttomuudesta tai peräti kyvyttömyydestä ratkaista suuria yhteiskuntapoliittisia kysymyksiä. Muun muassa sosiaali- ja terveysministeri Hyssälä on äskettäin arvellut muutoshaasteiden olevan ehkä liian suuria muutoksen toimeenpanijoiden voimille.

Kehittyykö Suomeen sellaista yhteiskuntapolitiikan uudistushalukkuutta, joka perustuu yhteiskunnalliseen investointipanostukseen ja erilaisten elinkaarimallien suosimiseen. Luulisi, koska yleisesti puhutaan edelleen esimerkiksi elinikäisestä oppimisesta ja onnistuneesta ikääntymisestä ikään kuin ne määrittäisivät merkittävällä tavalla politiikan suuntaa.

Yhteiskunnallisten uudistusten vaade kohdistuu järkeenkäyvästi lähinnä sairausvakuutuksen, sosiaalipalveluiden ja työelämän prosesseihin sekä niiden integroimisen ympärille. Uudentyyppisten ratkaisujen pohdinta kuitenkin puuttuu, samoin sisältötuotantoajattelu ja niihin kohdistettavat resurssit.

Vai oliko pääministeri Vanhanen sittenkin vain huolissaan siitä, että median kiinnostus huono-osaisuudesta vie palstatilaa ja ohjelma-aikaa ”tärkeämmiltä” aiheilta. En olisi Vanhasen tilanteessa huolissani moisesta. Päinvastoin toivoisin, että media kiinnittäisi huomionsa ennemmin vaikka hanslankarien housunkauluksiin kuin viimeaikaisiin lööppiaiheisiin.

Valhe, synti politiikassa?

Ulkoministeri Kanerva erosi – valehtelun vuoksi. Pääministeri Vanhanen ennakoi tulevaa kansalais- ja mediakeskustelua antamalla sunnuntain Länsi- ja Itä-Savo -lehtiin haastattelun, jossa hän painotti selkein sanoin, ettei kirjaviestikohua kannata laisinkaan yhdistää Kanervan tekstiviestikohuun. Asioilla ei pääministerimme mukaan ole mitään muuta yhteistä keskenään kuin julkisuuskohu.

Herää pakostikin kysymys siitä, onko Vanhasta neuvottu antamaan kyseinen haastattelu, vai onko idea tullut pääministeriltä itseltään. Veikkaisin jälkimmäistä vaihtoehtoa. Lukijana ymmärtää heti sen, että asianomaisilla, mainituilla tekijöillä, ei olekaan niin paljon yhteyttä keskenään kuin molempien ministerien yhteisellä toiminnalla kriisitilanteessa – valehtelulla. Valehtelu on yhdistävä tekijä ministereidemme välillä.

Presidentti Halonen antoi Kanervan eroa koskeneessa lausunnossaan ymmärtää aikojen muuttuneen. Mikä oikeastaan on muuttunut, jos ylipäätään mikään. Onko valehtelu nykypäivänä jotenkin erilainen synti kuin valehtelu ennen? Onko valehtelu suuri synti, vai synti ollenkaan? Onko valehtelu suurempi synti silloin kun valehtelija jää kiinni? Onko treffipaikan valehtelu erilainen synti kuin valehtelu valtion asioihin liittyen? Onko medialle valehtelu erityisen tuomittavaa?

Yhteiskunnallisena ilmiönä syntiä voisi kuvata samoin kuin kreikankielisessä sanassa hamartia, joka tarkoittaa perinteisen syntikäsityksen lisäksi erehdystä, maalin ohi ampumista. Politiikassa hamartia, huti, voisi tarkoittaa stabiilissa, täysin arkipäivän leppoisassa tilanteessa tehtyä väärää analyysia tai erikoisen huonoa ajoitusta. Poliitikon huti voi olla saunanjälkeisen iltapuhteen rento nettisurffi, tai raskaan kokouspäivän paineiden purku hotellihuoneen yksinäisyydessä.

Kreikkalaisen tragediakirjallisuuden kautta voi saada vahvistuksen hamartian tarkoittavan ”traagista erehdystä”. Aristoteleen Runousopin mukaan traagisen erehdyksen seurauksena tragedian sankari ajautuu onnettomuuteen. On kuitenkin huomattava, että sankari suorittaa tekonsa vapaaehtoisesti. Teon tekee traagiseksi etupäässä se, että vapaaehtoisuudesta huolimatta sankari on täysin olosuhteiden tai tietämättömyytensä armoilla. Kyseessähän voi olla peräti agnoema, toinen syntisana, joka tarkoittaa juuri tietämättömyydestä johtuvaa lain rikkomista.

Aristoteleen mukaan traaginen erehdys on teko, joka toisinaan ansaitsee moitteen ja toisinaan taas ei. Traaginen erehdys ei Aristoteleen mukaan johdu niinkään sankarin luonteen huonoudesta kuin olosuhteiden pakosta. Kukapa vääräleuka voisikaan väittää, että esimerkiksi ulkoministerimme tekstiviestikohu voisi johtua ministerin luonteen heikkoudesta. Senhän on todettu johtuneen etupäässä olosuhteista, etenkin naisten toiminnan muodostamista olosuhteista. Tasapuolisuuden vuoksi on mainittava, että virallisen käsityksen mukaan myös pääministerimme ympärillä vallinnut yhteiskunnallis-poliittis-yksilöllinen keskustelu näyttäisi ikään olevan erään tulkintasuunnan mukaan melkein yksinomaan naisten aiheuttamaa.

Ajautuvatko traagisen tarinamme sankarit lopulta lopulliseen onnettomuuteen, jää nähtäväksi. Edellisten esimerkkien kohdalla lopullisuus tarkoittaisi putoamista poliittisen elämän huipulta – hetkeksi aikaa. Kanervalle putoaminen voi tosin olla viimeinen; ura voinee jatkua korkeintaan kohteelleen räätälöidyssä virassa, mieluummin ulkomailla. Kenties suurlähettilään virka jossakin eteläisessä maassa voisi tulla kysymykseen. Jos Vanhanen tipahtaa, kuten muutamat inhorealistit uumoilevat, putoaminen ei ole pitkäaikainen. Seuraavien eduskuntavaalien jälkeen mission pölyt on pyyhitty kuin äänestäjien muisti.

Tragediat voivat päättyä siis myös onnellisesti. Aristoteleen mukaan tragedian päämäärä on katharsis, joka tarkoittaa emotionaalista puhdistumista. Tragediaa seuraavat katsojat, tässä poliittisessa intohimodraamassa me uskolliset median orjat, puhdistumme kielteisistä tunteistamme. Me pystymme ilman ponnistuksia samaistumaan sujuvasti tragedian hahmoihin, etupäässä niiden sankareihin. Nähdessään näytelmän henkilöiden kärsivän, ihmiset käsittelevät samalla omaa suruaan ja kokevat tunteensa tavallistakin jalostuneemmalla tavalla.

Synti muuttaa muotoaan aikojen saatossa. Katolisten lanseeraamissa uusissa kuolemansynneissä painotetaan enemmän yhteiskunnallisia teemoja. Yksilöllisten hairahdusten sijalle ovat tulleet esimerkiksi ympäristön saastuttaminen, geenimanipulaatio, huumeiden välitys ja muut moraalisesti kyseenalaiset kokeilut. No onhan sinne jäänyt jotakin tuttuakin: ylenpalttisen vaurauden kerääminen ja köyhyyden aiheuttaminen ovat vielä ainakin toistaiseksi suoraan kiehuvaan öljykattilaan menolipun lupaavia tekoja. Katoliselle kirkolle erityinen aihe, pedofilia on jäänyt jostakin syystä ns. epäviralliselle kuolemansyntilistalle. Luterilaiset ovat syntien suhteen onneksi, kiitos Lutheruksen, sentään paljon inhimillisemmillä linjoilla.

Kun lähiaikoina aletaan punnita Vanhasen valehtelun synnin asteita, pyydän, huomioikaa tämä: vaikka pääministeri valehteli, ainakin kerran, hän saattoi alkuun reaktion, joka on vapauttanut useimmat meistä tarpeettomista syyllisyydentunteista. Katharsis on koettu. Ilman sisäänpääsymaksua, korkeintaan sen muutaman euron hinnalla minkä iltapäivälehti maksaa. Ja jos Vanhasen pitää jättää systemaattisuuden vuoksi paikkansa kuten Kanerva, valitkaamme hänet pikaisesti takaisin. Vasta toinen kerta toden sanoo.